Kantapään kautta

Nyt on paljastettava edellisen kirjoitukseni inspiraation lähde:

Sattumalta menin aikani kuluksi Helsingin rautatieaseman Pocket Shop:iin ja silmiini sattui useampi kirja, joka herätti mielenkiintoni. Luotin vaistooni ja valitsin tämän. Minä, joka en edes pidä kirjojen lukemisesta...luin tämän erittäin nopeasti.

Kirjassa on siis suomalaiseten henkilöiden kertomia tarinoita heidän epäonnisumisistaan. Mieleenpainuvimmat tarinankertojat olivat mielestäni Anssi Kela, Eva Wahlström ja Marko Parkkinen.

Kirjassa suhtaudutaan epäonnistumisiin positiivisesti. Jokainen kirjassa tarinansa kertova henkilö on oppinut paljon itsestää ja elämästä epäonnistumisten kautta. Kirjassa myös puhutaan siitä, kuinka media ja muut ihmiset näkevät tilanteet negatiivisina epäonnistumisina ja henkilöt tulevat leimatuiksi yhdestä epäonnistumisesta. Meillä olisi jotakin opittavaa tästä!



Tässä ote Eva Wahlströmin tarinasta:

"Amatöörinä hävisin voittamattomalle turkkilaiselle turnauksessa Norjassa. Kun tulin takaisin Suomeen, laskin säästöni, marssin matkatoimistoon ja lensin seuraavalla viikolla turnaukseen Istanbuliin yksin ilman joukkuetta ja valmentajaa. Hävisin samalle turkkilaiselle ja matkustin seruraavaan maahan, jossa hänet oli mahdollista kohdata.

Kun olin hävinnyt hänelle neljä kertaa ja joka kerta oppinut jotain uutta, Venäjällä voitin hänet vihdoin.

Se ei ollut edes tärkeä turnaus, mutta minulle se oli oma pieni maailmanmestaruuskisa."


Lisäksi kirjassa on pohdittu hieman syvällisemmin epäonnistumista ja se sisältää lyhyiä pätkiä maailmanlaajuisesti tunnettujen henkilöiden elämistä, mukana mm ikuinen suosikkini Albert Einstein!



Mukavia lukuhetkiä! ;)




-Sohvi

Viisauksia epäonnistumisesta

Epäonnistuminen mielletään meillä yleensä suureksi virheeksi, joka aiheuttaa häpeää ja sen jälkeen luotto epäonnistujaan on mennyt. Mutta mitä epäonnistuminen vaatii? Vastaus: YRITTÄMISTÄ! Jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Meitä kyllä kovasti kannustetaan yrittämään kaikkia asioita, mutta epäonnistumisesta, mahdollisuudesta siihen tai sen jälkeisestä tilanteesta ei puhuta. Sanotaan vain, että kun yrittää niin on mahdollisuus saavutta sitä ja tätä ja päästä näin pitkälle. Niin, mutta on myös mahdollisuus epäonnistua! (Ja silti päästä pitkälle, jopa pidemmälle kuin ilman epäonnistumisia.)

Epäonnistujasta puhutaan. Jokaisella on oma mielipiteensä siitä, mikä meni väärin ja miten olisi pitänyt toimia. Asiaa on helppo ruotia jälkikäteen, mutta kukaan ei aseta itseään epäonnistujan saappaisiin menneisyydessä, eikä nykyhetkessä. Epäonnistuja on yksin epäonnistumisensa kanssa. Onnistuja puolestaan on muiden silmissä Hannu Hanhi, jolla kaikki palapelin palaset vain loksahtivat paikalleen... Kateutta!

En ole kuullut usein puhuttavan samaan aikaan positiivisessa mielessä epäonnistumisesta ja oppimisesta, vaikka nuo kaksi asiaa kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä. On vain kysymys siitä, kuka ymmärtää vai ymmärtääkö kukaan, mitä omalle kohdalle sattuneesta epäonnistumisesta voisi oppia. Ainahan epäonnistuminen harmittaa ja on vaikeaa ajatella sillä hetkellä positiivisesti. Kun mieli rauhoittuu, on hyvä alkaa pohtimaan tapahtunutta tarkemmin ilman tunnepuuskia. Puhumalla ja kirjoittamalla ajatukset selkenevät ja epäonnistumisesta opitut asiat pulpahtavat esiin.

Omalla kohdallani epäonnistumiseni on hyväksytty osana elämääni, sillä tapahtuuhan niitä muillekin. Tärkeintä on, että hyväksyn tapahtuneet itse ja opin niistä. Läheiseni ovat kuitenkin aina hyväksyneet minut tällaisena. Mummoni kysyi minulta eilen, että montako rautaa minulla on tällä hetkellä tulessa. Ehkä tämä kertoo siitä, että olen kokeillut asioita ja tulen kokeilemaan. On myös varmaa, että tulen epäonnistumaan. Mutta samalla saan arvokkaita kokemuksia ja saan olla onnellinen! Minä en pelkää, sillä kukaan ei voi tulevaisuuttani ennustaa.




-Sohvi

Kohti uusia seikkailuja!

Ajauduin tänään aamulla erästä biisiä etsiessäni blogiin nimeltä Expat Yourself! , josta löytyi monta mielenkiintoista postausta. Tämä taas sai minut kertomaan löydöksestäni työkaverille, jonka kanssa jutellessa fiilistelin vielä mennyttä syksyä. Keskustelussa totesin, että nälkä jäi, kohta on taas lähdön aika ja kohti uusia seikkailuja.

Nyt, kun vielä muistutankin Pikku Myytä, niin voitte vain kuvitella minun sanovan: "Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä"! Sitä paitsi kaikella on tarkoituksensa ja kaikki vieläpä loppuu aikanaan. Mikään ei ole ikuista. Siksi täytyy elää hetkessä!

Minulla on tapana aina suunnitella paljon asioita etukäteen ja olen ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät tunnu käyttävän aikaa laisinkaan suunnitteluun. Kun nyt olen edelleenkin hieman syksyn muistoissa, niin sinne kauas minä lähdin ilman mitään suunnitelmaa. Ja kaikki meni täydellisesti avoautokyyti mukaan lukien ;) Matka oli täydellinen, ehkä juuri siksi, että kaikki oli uutta, en tiennyt mitä oli tulossa ja EN VOINUT SUUNNITELLA. Ilmeisesti olisi taas aika heittäytyä elämään ja antaa intuition johdattaa...

Intuitio tällä hetkellä on se, että jotakin jännää tulee tapahtumaan. Mun sisällä tuntuu hyvältä, hymyilyttää ja jännittää!

<3


-Sohvi

Muutto ja muistot

Muuttoon on 25 päivää ja siitä päästäänkin lopputulokseen, että se sama muutto, joka alkoi tammikuun alussa on kesken edelleen, sillä en varsinaisesti koskaan muuttanut nykyiseen asuntooni. Siitä kertovat pahvilaatikot, joista osa on täynnä edelleen. Lisäksi en ole heittänyt ainuttakaan pahvilaatiokkoa roskiin, vaan samoihin laatikoihin pakkaan tavarani tälläkin kertaa. Hullua, että jotkut tavaroistani ovat olleet jo vuoden pahvilaatikoissa, käyttöä ei ole siis paljoa ollut.

Muuttaminen alkaa jo vähän kyllästyttää (toki siinä on aina oma pieni viehätyksensä), mutta silti inhoan vitriinin kantamista. Siksi kai mielessäni pyörii yksi maailman typerimmistä ajatuksista, joka minun kieltämättä tekisi mieli toteuttaa vielä joskus, ehkä pian. Olisi jännittävää hankkiutua eroon kaikesta turhasta tavarasta, joka ympärillä pyörii. Matkalaukku, reppu ja koska olen nainen, niin käsilaukku täyteen tärkeimpiä tavaroita ja matkaan!

Tekisi hyvää luopua olevinaan tärkeistä tavaroista, joutuisi oikeasti miettimään, että mikä on niin tärkeä, ettei siitä halua luopua. Jotkut tavarat tietenkin tuovat mieleen muistoja, mutta eivät ne muistot loppujen lopuksi kuitenkaan ole niissä tavaroissa, päässä ne ovat.




-Sohvi