Nytkö voin sanoa, että minulla on kielipäätä?

Mietin tällä viikolla syytä tai syitä väsymykseen. Kevät tulee, joten mielen pitäisi olla virkeä ja väsymyksen tulla vasta syksyllä. Mieli tässä virkeä onkin, mutta väsymys meinaa silti ottaa aika ajoin vallan. Ensimmäisenä mahdollisena syynä minulle tuli mieleen alhainen hemoglobiini. Se on ollut pienenä vaivana lähes joka vuosi ja on hyvin mahdollista että sillä on myös nyt oma osansa tässä väsymyksessä.

Hyvin mahdollista on myös se, että väsymykseni johtuu aivojeni alituisesta työskentelemisestä kolmella eri kielellä päivittäin. Muistan Jenkeissä ollessani kuinka ajatukset alkoivat kääntyä englanniksi jo kahden viikon oleskelun jälkeen. Mutta toisin on täällä Saksassa. Jenkeissä kaikki oli englanniksi ja suomea tuli puhuttua lähinnä skypetellessä kotiväen ja kavereiden kanssa, ei siis edes joka viikko. Täällä Saksassa kouluni on englanniksi, opiskelen saksaa (enkä voi välttyä kuulemasta sitä), kotona puhun englantia ja olen hyvin usein yhteydessä Suomeen. Ajatukseni ovat lähinnä suomeksi ja puhuisin varmaan sujuvasti jonkinlaista sekakieltä. Ehkä aivoni totuttelee vielä tähän kielten sekamelskaan.

Tänään lukiessani pientä tekstinpätkää havahduin siihen, että teksti oli saksaksi ja ymmärsin sen ajattelematta sen olevan saksaa tai kääntämättä sitä sanasta sanaan. Ymmärsin siis tekstin sisällön ja piti miettiä hetkinen, että milläs kielellä tämä teksti nyt olikaan. Oli lähes samanlainen "tunne" kuin suomea lukiessa, eli ei siis tarvinnut pysähtyä miettimään jokaisen sanan kohdalla sen merkitystä ja paikkaa lauseessa. Näistä hetkistä tulee aina niin hyvä fiilis!!

Parin kuukauden päästä tulee täyteen ensimmäinen vuosi täällä makkaran, oluen ja jalkapallon hallitsemassa maassa. No, makkaroista tykkään, olutta en ole vieläkään oppinut juomaan ja olen päässyt jo katsomaan yhden jalkapallo-ottelun livenä. Toinen  on ilmeisesti toukokuun lopussa saksan cup finaali. Lisäksi olen varmasti katsonut täällä ollessani enemmän jalkapalloa telkkarista kuin ikinä aiemmin.

Adios!

-Sohvi

Burnout osa II - Mitä tästä opimme

Koin vielä tarpeelliseksi pohtia hieman tarkemmin minun burnouttiani tai uupumustani, millä nimellä sitä kukin haluaa kutsua. Lääkärin diagnoosia en siis missään vaiheessa saanut, tietenkin siitä syystä, etten ikinä mennyt lääkäriin. Minähän olin terve. En tiedä, voiko uupumusta luetella sairaudeksi ja mitä lääkettä siihen määrättäisiin. Ehkä vain lepoa.

Diagnoosin sain siis itse itseltäni näin muutama vuosi tapahtumien jälkeen ollessani jälleen täysissä voimissani. Nyt haluan miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä tai tapahtua toisin.

Tänä syksynä tehtiin koulussa eräs testi, mikä todisti sen että olen "complete finisher". Minä siis todella välitän lopputuloksesta. Asiat tulee hoitaa alusta loppuun vähintäänkin kohtalaisella menestyksellä. Minä pysyn aikataulussa ja teen sen mikä on ennalta määrätty. Ehkä nuo edellä mainitut seikat sai aikaan sen, että tosiaankin yritin hullunlailla suorittaa koulua, työtä ja enemmän tai vähemmän ammattimaista lentopallon pelaamista yhtäaikaa. Tiesin suunnilleen kuinka kauan kausi kestää ja milloinka koulun kesäloma alkaa. Alle vuosihan siinä oli jaksettavaa. Mutta se oli selvästi liikaa.

Itseni tuntien minun olisi pitänyt päästä lomalle. Päästä irti työpaikasta, koulusta ja lentopallosta. Edes vähäksi aikaa. Mutta sehän olisi ollut erittäin vaikeaa, sillä kaikkeen oli sitouduttu. Kaikista oli kirjoitettu joku sopimus, missä oli minun hieno nimikirjoitus muistuttamassa siitä, että Sohvi suorittaa. Niinhän minä sitten suoritin. Kohtalokkain seurauksin, upoten yhä syvemmälle suohon.

Lentopallosta pääsin irti vuosiksi, vaikka näin jälkikäteen en tiedä, halusinko sitä todella. Nuo vuodet meni hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa oman pääni sisällä. Olisi pitänyt reagoida ajoissa, jättää vaikka se kausi 2009-2010 kesken, jotta olisi jaksanut taas syksyllä 2010 aloittaa uuden kauden. Mutta tapahtunut mikä tapahtunu ja helpommin sanottu kuin tehty. Suorittajan ideologiaan ei sovi kesken jättäminen. Nytkin olen hyvin ylpeä siitä, etten ole jättänyt asioita kesken, mutta toisaalta olisin ehkä selvinnyt joistakin asioista helpommalla jos omaisin keskenjättämisen taidon.

Mitä tästä opimme ?

Lentopallossa lajina ei ole ollut mitään vikaa ja olen pitänyt siitä aina. Silloinkin kun toistin "en enää ikinä"-lausetta. Lentopalloa pelatessa olen yksinkertaisesti elementissäni.

Ei saa hamstrata liikaa tekemistä. Jos yrittää pelata lentopalloa täysipäiväisesti sekä myös opiskella täysipäiväisesti niin yhtälö on mahdoton. Varsinkin jos yrittää höystää tätä herkkua vielä pienellä määrällä työntekoa.

Täytyy reagoida ajoissa, eikä odottaa sitä hetkeä, kun romahtaa työpaikalla sukkahyllyjen välissä itkemään kykenemättä sanomaan sanakaan harjoittelusta vastaavan opettajan todetessa "sinä et näytä oikein hyvinvoivalta, minusta tuntuu, että sinun täytyy nyt mennä kotiin".

Lisäksi omaa elämää ja sen menoa pitäisi tarkkailla aktiivisesti. Jos aikaa kyseiseen aktiviteettiin ei ole niin sehän on luonnollista, ettei silloin pysy kärryillä omasta elämästään. Täytyy siis osata pysähtyä! Moottoritiekin päättyy joskus.


Oma kokemukseni toimii aasinsiltana hieman yleispätevämpään argumenttiin. Jos urheilee ja haluaa menestyä, täytyy silloin keskittyä itse asiaan. Kuten todettu, liiallinen suorittaminen johtaa uupumukseen. Elämä on täynnä valintoja ja joskus täytyy valita ammattimaisen urheilun ja opiskelun väliltä. Omasta mielestäni on täysi mahdottomuus suoriutua täydellisesti molemmista. Ottakaamme vielä huomioon se seikka, että urheilu ja opiskelu voivat molemmat johtaa ammattiin. Eihän kahden ammatin opiskelu ole edes hyödyllistä ainakaan samanaikaisesti ja onko se edes mahdollista, sillä käsitykseni mukaan opiskelija pystyy olemaan vain yhden koulun kirjoilla kerrallaan. Onkohan urheilumenestyksen salaisuus opiskelemattomuus ja opiskelumenestyksen/työelämämenestyksen salaisuus urheilemattomuus? Itse olen nyt jossain siinä välimaastossa...

Minun tarinani loppuun palamisesta ja ajasta sen jälkeen

Jonkun aikaa sitten törmäsin tekstiin tai pariinkin, jotka käsittelivät urheilijoiden loppuun palamista. Niistä tuli mieleeni oma burnouttini vuodelta 2009. Nyt päätin sitten kirjoittaa oman tarinani ja kertoa sen aikaisista tuntemuksista, mitä niistä nyt enää päällimmäisenä mielessä onkaan.

Haluan aloittaa ihan alusta. Kyseessä nyt siis lentopallo, jonka aloitin hyvin nuorena. Lentopallourani oli päättyä jo hyvin aikaisin D/C-junnuiän vaihteessa kiusaamisen vuoksi. Syytä kiusaamiseen ihmettelen vieläkin, kun en vielä siinä iässä ollut erityisen pitkä, lihaksiton lähinnä, ja teknisestikin huono. Tässä vaiheessa siis vaihdoin joukkuetta, motivaatio palasi ja kehitys oli hurjaa. Tästä seuraavat pari vuotta olivat erityisen tärkeitä, kun pääsin entistä paremmin sisälle joukkueeseen, sain kavereita ja pelaaminen oli hauskaa. Kiitos kuuluu vielä silloiselle valmentajalle, joka haki pelaajia matkailuautollaan harjoituksiin!

14-vuotiaana pelasin vielä täysin junnuliigaa, mutta kävin vähintään kerran viikossa Pieksämäki Volleyn harjoituksissa. Seuraavana kautena olinkin jo kehityspelaajana ja mukana lähes kaikissa peleissä, vaikka peliaikaa irtosi vain silloin kun lähes koko joukkue oli sairaana. Niillä taidoilla, mitä minulla sillä hetkellä oli, tilanne oli ihan ymmärrettävä jopa omasta mielestäni.

Luokion aikana liigassa pelatessa ja harjoitellessa kaikki meni vielä ihan hyvin. Pelaaminen ja harjoitteleminen oli hauskaa ja aloin saamaan enemmän peliaikaa, minkä seuraksena otin taas askelia eteenpäin. Poikkeuksena ehkä lukion viimeinen vuosi, kun kaverit miettivät tulevaisuuden opiskelupaikkoja ja itsellä ei ollut aavistustakaan, mitä sitä tulevaisuudessa tekisi. Itse ei siis tullut haettua yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin tuossa vaiheessa. Samalla myös välit lukioajan parhaisiin kavereihin katkesivat. Lopputuloksena se, että nämä kaverit lähtivät pois kaupungista ja itse jäin. Jälkikäteen mietittynä nuo asiat, jotka eivät varsinaisesti liity lentopalloon mitenkään, olivat niitä ratkaisevia tekijöitä, jotka saivat liekin sisälläni sammumaan. Elämä on kokonaisuus.

Tein siis päätöksen jäädä Pieksämäelle keväällä 2009 ja kun en tiennyt, mitä tekisin, yhdistin kaiken mahdollisen; jäin pelaamaan lentopalloa Pieksämäki Volleyhin, aloitin merkonomin opinnot ja ainoana vapaailtana työskentelin kaupan kassalla. Kavereita ei juuri tullut nähtyä, jos niitä tuohon aikaan niin hirveästi olikaan. Tuo yhtälö ei minun kohdallani toiminut. Jossakin vaiheessa nukuin yöt niin levottomasti, etten herätessäni tiennyt, olinko nyt ollut töissä, pelannut lentopalloa vai nukkunut ja missä paikassa olin. En huomannut omaa tilannettani riittävän ajoissa, enkä osannut tehdä asialle mitään. Jälkeenpäin on helppo analysoida. Käytökseni vaikutti varmasti ikävällä tavalla moneen ihmiseen kenen kanssa olin tekemisissä, Totta puhuen, en tiennyt, miksi voin huonosti. Osasin vain sanoa, etten halua pelata enää lentopalloa. En enää ikinä! Kauden viimeisen pelin jälkeen itkin helpotuksesta ja heitin pelikengät keittiön roskikseen.

Syksyllä 2010 sitten aloitin opiskelut ja lentopallo jäi tauolle. "Ei enää ikinä", niinhän minä olin sanonut. Tuli kuitenkin käänne kahden vuoden päästä kun olin vaihdossa jenkeissä, minun meriiteilläni hyvä etten löytänyt tietäni yliopiston edustusjoukkueeseen. Valmentajan kanssa jo juttelin, mutta tyynesti ilmoitin, ettei minua kiinnosta, "ei enää ikinä" mielessäni. Urheiluhallilla käydessäni sain tietää, että opiskelijoilla on oma club-tiimi, jonne kaikki ovat tervetulleita. Päädyin pelaamaan sinne. Piti ostaa polvisuojat. Kenkiä en raaskinut ostaa, kun en tiennyt tulisiko tuo hulluus jatkumaan.

Suomeen palatessani ja seuraavan lentopallokauden lähestyessä tulin siihen tulokseen, että elämä on hyvin yksipuolista jos se koostuu pelkästä opiskelusta. Niimpä aloin etsiä lentopallojoukkueita Lahden lähettyviltä. Löysin Kausalan Yrityksen, ja minua jännitti ihan kamalasti. Jännitin koko kauden, että milloin minun motivaationi hiipuu. Minun yllätyksekseni ja onnekseni motivaatio ei hiipunut ja kauden loputtua ennätin vielä pelaamaan muutaman pelin mestaruusliigaa Pieksämäen riveissä. Tuohon kauteen 2013-2014 lähdin hyvin nöyrästi ja peloissani katsomaan ja tunnustelemaan, miltä se pelaaminen taas tuntuu. Alun kankeuden jälkeen peli kulki ja osasin nauttia siitä. Tässä kohtaa lähtee suuret kiitokset ja terveiset Kausalaan!!! Kauden lopussa ja jälkeen minut yllätettiin täysin monilla pyynnöillä tulla pelaamaan eri joukkueisiin. Itseäni harmittaa kamalasti, etten suunnitelmieni vuoksi pystynyt tarttumaan yhteenkään tarjoukseen.

Olen useaan otteeseen miettinyt itsekseni ja muidenkin kanssa, mitkä olivat ne syyt motivaation loppumiseen ja useamman vuoden taukoon. Tämä teksti auttoi minua ymmärtämään omaa elämääni paremmin. Ehkä tästä välittyy myös anteeksipyyntö niille, ketkä minun käytöstäni tiettyyn aikaan ihmettelivät ja tosielämän tarinana tähän voi ehkä joku samaistua.

Kiitos lukemisesta! 

Montako kertaa ihminen murehtii päivän aikana?

Tuntuu siltä, että meillä on enemmän aihetta murheisiin, kuin aihetta iloon. Tai sitten minulla ei vain ole niin isoja murheita, että minulla on aikaa murehtia pieniä asioita...ja useaan kertaan.

Tämän aamun murheet johtuivat pääasiassa siitä, että mun juna oli myöhässä, ja tietenkin oli ensimmäinen oikea koulupäivä. Lisäksi, mulla ei vieläkään ole paikallista puhelinliittymää, ja kun tiesin, etten ehdi siihen bussiin, mitä olin kaavaillut, oli mulla entistä enemmän aihetta murheeseen. Kaiken lisäksi mä en ollut varma, missä luokassa mun tunnit on. Junamatkakin kesti ja kesti, ja siinä oli jokaisen minuutin aikana rutkasti aikaa murehtia sitä tilannetta, enkä mä voinut tehdä asialle mitään!

Miten tämä kaikki murehtiminen sitten päättyi? Sain tekstiviestin seuraavista bussivuoroista, olin ehkä viisi minuuttia myöhässä koulusta ja missasin varmaan vaan opettajan esittelyn. Kaiken lisäksi luokkakaveri tarjosi autokyydin kotiin, joten mun ei enää tarvinnut murehtia julkisen liikenteen takkuilua ja kaiken lisäksi oli ihan mukavaa jutella...välillä jopa omalla äidinkielellä, vaikka sekin tuntu jotenkin oudolta ja hassulta.

Seuraava murheen aihe on hammaslääkäriaika, joka mulla on tänään. Osaakohan ne nyt siellä englantia kuitenkaan? Ottaakohan ne lopulta irti väärän hampaan ja paljonkohan tämä lysti maksaa? Onneksi tässä on vielä kolmisen tuntia aikaa murehtia, ja kehitellä vielä lisää jotakin, mistä voisi olla huolissaan!

Elämä on unta. Osa I: Jännitysnäytelmä

Viimeyönä, kun uni ei tullut silmään, ajauduin jälleen pohtimaan mitä syvällisempiä asioita. Mietin elämää,
miten epäreilua se on ja onko kaikki päätetty etukäteen. Onko turha odottaa jotakin, jos se ei tule koskaan omalle kohdalle osumaan? Totesin, ettei näihin kysymyksiin ole vastausta. Minä en tiedä, kukaan ei tiedä.

Näitä kysymyksiä tulvi mieleeni monia, sillä pari viikkoa sitten menin kolmatta kertaa testiin, jonka tulos nyt tällä kolmannella kerralla määrittelee minun tulevaisuuteni ainakin seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Totuus valkenee minulle huomenna. On ollut ihanaa, kun ihmiset ovat pitäneet peukut pystyssä, sormet ristissä ja kädet nyrkissä, jotta minä tällä kertaa onnistuisin.KIITOS! Tänään minulla on kuitenkin jalat ristissä, varpaat nyrkissä ja nyrkit pystyssä - jännittää ihan sairaasti!

Yritin yöllä rauhoitella itseäni vanhoilla tutuilla ajatuksilla siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Kävi miten kävi, minä jatkan kulkuani johonkin suuntaan. On olemassa erittäin mieluisa ja jännittävä vaihtoehto sekä vähemmän mieluisa ja erittäin jännittävä vaihtoehto. Ensimmäisen eteen olen vain tehnyt töitä jo vuoden, enkä haluaisi luopua siitä. Toista en ole liiemmin ajatellutkaa.

Olen huono häviäjä. Karvaita tappioita polulleni ei ole juuri osunutkaan. Vielä sekin päivä koittaa, kun ei vaan voi voittaa. Se tulee olemaan iso oppitunti häviämisestä. Toivottavasti se ei ole huomenna.



-Sohvi

Kun hyvä ei riitä...

...täytyy olla paras. Sattuma johdatti minut katsomaan videon voittamisesta. Katsoin tuon videon uudelleen ja uudelleen, kyllästymättä sen suoraan sanomaan. Sen enempää paljastamatta haluan jakaa sen teille ja antaa Vince Lombardin ääneen kaikua korvissanne!

-Sohvi

Sanoja ystäville

Elämä on tutkimusmatka, joka edellyttää riskien ottamista, uuden kokeilemista ja hyvin usein itsensä haastamista. Itse olen aina kokenut tärkeäksi uusien kaupunkien, maiden ja ylipäätänsä minulle uusien kohteiden näkemisen ja kokemisen.Tahto lähteä maailmalle on ollut minussa AINA! Paljon olen jo ehtinyt itseäni toteuttaa maailmanvalloituksen merkeissä ja monia huikeita muistoja kannan mukanani noilta reissuilta.

Viimeaikoina tuntemukset ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Olen aina pitänyt ihmisten seurasta ja ilman mahtavia ystäviäni elämäni olisi sanoinkuvailemattoman tyhjä. Miksi sitten haluan aina lähteä pois vanhasta tutusta ja päätyä täysin uusiin kuvioihin? Täydellistä vastausta omaan kysymykseeni en osaa esittää. En tiedä mitä etsin. Yksi parhaita asioita elämässä ovat ystävät. Ilman teitä olisin jäänyt paljosta paitsi ja nukkunut yöni huonommin...tai joskus ehkä paremmin ;)

Kolme ja puoli vuotta sitten, elämääni astui mukaan pieni joukko luotettavia ja uskomattoman hyviä tyyppejä, joiden kanssa olen saanut viettää ihailtavan monta tee-, lettu-, juoma- ja opiskeluhetkeä. Ilman teitä en olisi yhtä lähellä valmistumista kuin mitä tällä hetkellä olen! Ja niitä muistoja teidän kanssa, joita tequila ei ole mielestäni pyyhkinyt, ei voisi mikään korvata <3

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kiireisemmäksi elämä tuntuu muuttuvan. Ystävänpäivä minun maailmassani on joka päivä. Toivon, että ystävälle annettua huomiota, tukea tai mitä tahansa arvostettaisiin päivästä riippumatta. Vaikka olisin miten kaukana teistä ystävät rakkaat, niin yhteiset muistomme ovat aina yhtä lähellä meitä molempia.

Nickelback kiteyttää ajatukseni näin:

-Sofia