Haluan aloittaa ihan alusta. Kyseessä nyt siis lentopallo, jonka aloitin hyvin nuorena. Lentopallourani oli päättyä jo hyvin aikaisin D/C-junnuiän vaihteessa kiusaamisen vuoksi. Syytä kiusaamiseen ihmettelen vieläkin, kun en vielä siinä iässä ollut erityisen pitkä, lihaksiton lähinnä, ja teknisestikin huono. Tässä vaiheessa siis vaihdoin joukkuetta, motivaatio palasi ja kehitys oli hurjaa. Tästä seuraavat pari vuotta olivat erityisen tärkeitä, kun pääsin entistä paremmin sisälle joukkueeseen, sain kavereita ja pelaaminen oli hauskaa. Kiitos kuuluu vielä silloiselle valmentajalle, joka haki pelaajia matkailuautollaan harjoituksiin!
14-vuotiaana pelasin vielä täysin junnuliigaa, mutta kävin vähintään kerran viikossa Pieksämäki Volleyn harjoituksissa. Seuraavana kautena olinkin jo kehityspelaajana ja mukana lähes kaikissa peleissä, vaikka peliaikaa irtosi vain silloin kun lähes koko joukkue oli sairaana. Niillä taidoilla, mitä minulla sillä hetkellä oli, tilanne oli ihan ymmärrettävä jopa omasta mielestäni.
Luokion aikana liigassa pelatessa ja harjoitellessa kaikki meni vielä ihan hyvin. Pelaaminen ja harjoitteleminen oli hauskaa ja aloin saamaan enemmän peliaikaa, minkä seuraksena otin taas askelia eteenpäin. Poikkeuksena ehkä lukion viimeinen vuosi, kun kaverit miettivät tulevaisuuden opiskelupaikkoja ja itsellä ei ollut aavistustakaan, mitä sitä tulevaisuudessa tekisi. Itse ei siis tullut haettua yliopistoihin tai ammattikorkeakouluihin tuossa vaiheessa. Samalla myös välit lukioajan parhaisiin kavereihin katkesivat. Lopputuloksena se, että nämä kaverit lähtivät pois kaupungista ja itse jäin. Jälkikäteen mietittynä nuo asiat, jotka eivät varsinaisesti liity lentopalloon mitenkään, olivat niitä ratkaisevia tekijöitä, jotka saivat liekin sisälläni sammumaan. Elämä on kokonaisuus.
Tein siis päätöksen jäädä Pieksämäelle keväällä 2009 ja kun en tiennyt, mitä tekisin, yhdistin kaiken mahdollisen; jäin pelaamaan lentopalloa Pieksämäki Volleyhin, aloitin merkonomin opinnot ja ainoana vapaailtana työskentelin kaupan kassalla. Kavereita ei juuri tullut nähtyä, jos niitä tuohon aikaan niin hirveästi olikaan. Tuo yhtälö ei minun kohdallani toiminut. Jossakin vaiheessa nukuin yöt niin levottomasti, etten herätessäni tiennyt, olinko nyt ollut töissä, pelannut lentopalloa vai nukkunut ja missä paikassa olin. En huomannut omaa tilannettani riittävän ajoissa, enkä osannut tehdä asialle mitään. Jälkeenpäin on helppo analysoida. Käytökseni vaikutti varmasti ikävällä tavalla moneen ihmiseen kenen kanssa olin tekemisissä, Totta puhuen, en tiennyt, miksi voin huonosti. Osasin vain sanoa, etten halua pelata enää lentopalloa. En enää ikinä! Kauden viimeisen pelin jälkeen itkin helpotuksesta ja heitin pelikengät keittiön roskikseen.
Syksyllä 2010 sitten aloitin opiskelut ja lentopallo jäi tauolle. "Ei enää ikinä", niinhän minä olin sanonut. Tuli kuitenkin käänne kahden vuoden päästä kun olin vaihdossa jenkeissä, minun meriiteilläni hyvä etten löytänyt tietäni yliopiston edustusjoukkueeseen. Valmentajan kanssa jo juttelin, mutta tyynesti ilmoitin, ettei minua kiinnosta, "ei enää ikinä" mielessäni. Urheiluhallilla käydessäni sain tietää, että opiskelijoilla on oma club-tiimi, jonne kaikki ovat tervetulleita. Päädyin pelaamaan sinne. Piti ostaa polvisuojat. Kenkiä en raaskinut ostaa, kun en tiennyt tulisiko tuo hulluus jatkumaan.
Suomeen palatessani ja seuraavan lentopallokauden lähestyessä tulin siihen tulokseen, että elämä on hyvin yksipuolista jos se koostuu pelkästä opiskelusta. Niimpä aloin etsiä lentopallojoukkueita Lahden lähettyviltä. Löysin Kausalan Yrityksen, ja minua jännitti ihan kamalasti. Jännitin koko kauden, että milloin minun motivaationi hiipuu. Minun yllätyksekseni ja onnekseni motivaatio ei hiipunut ja kauden loputtua ennätin vielä pelaamaan muutaman pelin mestaruusliigaa Pieksämäen riveissä. Tuohon kauteen 2013-2014 lähdin hyvin nöyrästi ja peloissani katsomaan ja tunnustelemaan, miltä se pelaaminen taas tuntuu. Alun kankeuden jälkeen peli kulki ja osasin nauttia siitä. Tässä kohtaa lähtee suuret kiitokset ja terveiset Kausalaan!!! Kauden lopussa ja jälkeen minut yllätettiin täysin monilla pyynnöillä tulla pelaamaan eri joukkueisiin. Itseäni harmittaa kamalasti, etten suunnitelmieni vuoksi pystynyt tarttumaan yhteenkään tarjoukseen.
Olen useaan otteeseen miettinyt itsekseni ja muidenkin kanssa, mitkä olivat ne syyt motivaation loppumiseen ja useamman vuoden taukoon. Tämä teksti auttoi minua ymmärtämään omaa elämääni paremmin. Ehkä tästä välittyy myös anteeksipyyntö niille, ketkä minun käytöstäni tiettyyn aikaan ihmettelivät ja tosielämän tarinana tähän voi ehkä joku samaistua.
Kiitos lukemisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti