Tapojensa orjat

Missä vaiheessa jostakin tapahtumasta elämässä tulee tapa? Kuinka usein sen on toistuttava, jotta sitä voi kutsua tavaksi? Miksi niitä muodostuu ja miksi niistä ei edes yritä oppia pois?

Aamupuuro, perinteinen suomalainen tapa aloittaa päivä. Mutta voinko sanoa, että minulla on tapana keittää aamupuuro, jos näin oli tammikuusta huhtikuuhun ja syyskuun alusta tähän päivään? Kuinka monena aamuna peräkkäin puuro on keitettävä, jotta siitä muodostuu tapa? Vai pitäisikö sen olla päivittäistä?

Niinhän sitä sanotaan, että ihminen on tapojensa orja. En voi itsekään kiistää sitä, etteikö minulla olisi pinttyneitä tapoja, sillä niitä löytyy jokaiselta. Jollakin tavalla ne luovat tunteen siitä, että kaikki on ennallaan ja hyvin. Kuin huomaamattaan sitä omaksuu uusia tapoja, mutta jos tietoisesti pyrkii jättämään jotain pois, tuntuu tehtävä lähes mahdottomalta, kun on vain niin tottunut toimimaan vanhan kaavan mukaan. Usein käy niin, että uusi tapa korvaa vanhan tottumuksen tai vanha toiminta muokkaantuu uudenlaiseksi. Olisihan se hankalaa aloittaa jokainen aamu uudella ja erilaisella tavalla, vai olisiko? 

Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tähän tuttuun ja turvalliseen menoon kaivataan jotain särmää, jotakin uutta! Jokin minun sisälläni kuitenkin kysyy vakavasti, että miksi ei voi vain jatkaa kuten ennen. Siksi, että mieleni haluaa pohjimmiltaan olla yhtä hankala niin itselleni kuin kaikille muillekin.

Elämässä pitää olla haastetta, jos ei ole, niin sitä kehitetään jostain. Ei pidä päästää itseään liian helpolla! Seikkailut odottavat! 

-Sohvi

Joukkuepelaaja

Ihminen tarvitsee ihmisiä, se on todistettu juttu. Yksinäisyydessä sairastuu ja sekoaa, lopulta alkaa nuppi mennä sekaisin. Omassa elämässäni puhuttaessa joukkueesta ja joukkuepelaajista kääntyy keskustelu usein urheilun puolelle, niin tulee käymään nytkin.

Meiltähän löytyy siis joukkuelajeja sekä yksilölajeja. Mielestäni nuo nimet johtavat harhaan. Yksilölajeissahan toki kilpaillaan yksin, ja kilpailutilanteessa ollaan yksin, mutta EI AINA! Viestejä löytyy mm. suunnistuksesta, yleisurheilusta, uinnista ja hiihdosta. Näin saimme siis yksilölajitkin muuttumaan joukkuelajeiksi!

Ihmisellä on myös tarve kuulua johonkin. Yksilölajin harrastajankin tarvitsee ja joskus, hyvin usein, täytyykin ainakin paperilla kuulua johonkin, esimerkiksi urheiluseuraan. Itselläni on kokemusta sekä yksilö- että joukkuelajeista, omassa tapauksessani yksilönä olemisesta, sekä yhteisöön kuulumisesta.

Ensimmäisiä harrastuksiani olivat siis heti tiikerikerhon jälkeen alkanut lentopallo ja koska minulla sattuu olemaan isoveli, jonka räpylät vetivät enemmän uimahallin suuntaan jätti äiti minutkin sinne suorittamaan ankkamerkkejä. Lentopallossa alkuaikoina tunsin itseni usein yksilöksi muiden joukossa, mutta myöhemmin tunsin kuuluvani johonkin...joukkueeseen. Uintia minun on edelleenkin todella vaikea mieltää yksilölajiksi, sillä ilmeisesti ohjaajat ja valmentajat siellä tekivät kohdallani kaiken onnistuneesti, tarkoituksella tai ei, mutta minulla on sieltä vain positiivisia kokemuksia (jos ei huomioida niitä kisoja, joissa tulin lähes aina hylätyksi)!

Yksilölajeissakin siis kuulutaan jonkinlaiseen yhteisöön ja jos sitä tunnetta ei ole, on urheilija oman kokemukseni mukaan hukassa eikä parasta voi saada itsestään irti. Ainakin itselläni on tarve tietää, ketä kuuluu tähän yhteisöön, toki siinä on omat hankaluutensa, sillä yksilölajien parissa ollaan kuitenkin enemmän yksilöitä kuin joukkue, mutta jonkinlainen yhteys näiden kaikkien yhteisöön kuuluvien ihmisten välillä on. Oma kokemus löytyy myös tällaisesta epäselvästä tilanteesta.

Pelistä ei tule mitään, jos joukkueessa kaikki pelaavat yksilöinä ja jokaisella on oma tavoite ja tavoitteen saavuttamisen ja yksilön välillä ja ympärilllä ei nähdä muita.


Nämä ajatukset syntyivät, kun huomasin löytäneeni tien jälleen laumaan, eli yhteisöön, johon tunnen kuuluvani. :)




-Sohvi