Unelmista luopuminen

Syksy sen kuin pimenee ja samalla pimenevät ajatuksetkin. Unelmatkin on aika heittää menemään. Mihinkäs noitakaan nyt enää tarvitsee? Toivonkin voi laittaa nurkkaan, vaikkei sitä olisi aivan täysin vielä menetettykään. Antaa syksyn tuulten puhaltaa kaikki pois!

Nyt, kun minulla ei ole unelmia (itseasiassa ei ole ollut aikoihi), niin mitä minulla sitten on? Olen tottunut siihen, että on osattava vastata, jos joku kysyy unelmista. Mitä siis voisin enää vastata? 

No, minulla on tavoitteita! Näen unelman lähes saavuttamattomissa olevana ja mahdottomana tilanteena tai elämänmuutoksena. Esimerkkinä voisi käyttää kysymystä, mitä tekisit jos saisit lotossa 7 oikein? Tähän kysymykseen on tullut itsekin vastailtua useat kerrat, mutta tilanne ei missään mielessä vaikuta realistiselta. Se, mitä voisi itse tehdä kyseisen tilanteen saavuttamiseksi, olisi mennä lähikauppaan ja lotota. Ja todennäköisyydet voittoon olisivat riippuvaisia lottorivien määrästä.

En kuitenkaan halua elämäni olevan lottorivien varassa ja haluan tehdä muutakin kuin kävellä lähikauppaan ja takaisin. Siksi tavoitteet ovat korvanneet unelmat. Tavoite on realistinen, se on jotakin, minkä voi omalla työskentelyllään saavuttaa. Unelmat ovat haavekuvia, asioita, joita olisi kiva osata, omistaa tai saavuttaa. 

Tavoite voi olla pieni tai iso ja sen voi jakaa pienempiin osiin, jolloin onnistumisen kokemuksia tulee jo matkalla. Matka tavoitteeseen on elämää yhtälailla kuin hetki, jolloin tavoite saavutetaan, mutta luontaista on, että ihminen kertoo jotain saavutettuaan, mitä on tehnyt tavoitteensa eteen. Ja sen muutkin haluavat tietää, kunnes voittaja aloittaa tarinansa. 

-Sohvi

Tapojensa orjat

Missä vaiheessa jostakin tapahtumasta elämässä tulee tapa? Kuinka usein sen on toistuttava, jotta sitä voi kutsua tavaksi? Miksi niitä muodostuu ja miksi niistä ei edes yritä oppia pois?

Aamupuuro, perinteinen suomalainen tapa aloittaa päivä. Mutta voinko sanoa, että minulla on tapana keittää aamupuuro, jos näin oli tammikuusta huhtikuuhun ja syyskuun alusta tähän päivään? Kuinka monena aamuna peräkkäin puuro on keitettävä, jotta siitä muodostuu tapa? Vai pitäisikö sen olla päivittäistä?

Niinhän sitä sanotaan, että ihminen on tapojensa orja. En voi itsekään kiistää sitä, etteikö minulla olisi pinttyneitä tapoja, sillä niitä löytyy jokaiselta. Jollakin tavalla ne luovat tunteen siitä, että kaikki on ennallaan ja hyvin. Kuin huomaamattaan sitä omaksuu uusia tapoja, mutta jos tietoisesti pyrkii jättämään jotain pois, tuntuu tehtävä lähes mahdottomalta, kun on vain niin tottunut toimimaan vanhan kaavan mukaan. Usein käy niin, että uusi tapa korvaa vanhan tottumuksen tai vanha toiminta muokkaantuu uudenlaiseksi. Olisihan se hankalaa aloittaa jokainen aamu uudella ja erilaisella tavalla, vai olisiko? 

Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tähän tuttuun ja turvalliseen menoon kaivataan jotain särmää, jotakin uutta! Jokin minun sisälläni kuitenkin kysyy vakavasti, että miksi ei voi vain jatkaa kuten ennen. Siksi, että mieleni haluaa pohjimmiltaan olla yhtä hankala niin itselleni kuin kaikille muillekin.

Elämässä pitää olla haastetta, jos ei ole, niin sitä kehitetään jostain. Ei pidä päästää itseään liian helpolla! Seikkailut odottavat! 

-Sohvi

Joukkuepelaaja

Ihminen tarvitsee ihmisiä, se on todistettu juttu. Yksinäisyydessä sairastuu ja sekoaa, lopulta alkaa nuppi mennä sekaisin. Omassa elämässäni puhuttaessa joukkueesta ja joukkuepelaajista kääntyy keskustelu usein urheilun puolelle, niin tulee käymään nytkin.

Meiltähän löytyy siis joukkuelajeja sekä yksilölajeja. Mielestäni nuo nimet johtavat harhaan. Yksilölajeissahan toki kilpaillaan yksin, ja kilpailutilanteessa ollaan yksin, mutta EI AINA! Viestejä löytyy mm. suunnistuksesta, yleisurheilusta, uinnista ja hiihdosta. Näin saimme siis yksilölajitkin muuttumaan joukkuelajeiksi!

Ihmisellä on myös tarve kuulua johonkin. Yksilölajin harrastajankin tarvitsee ja joskus, hyvin usein, täytyykin ainakin paperilla kuulua johonkin, esimerkiksi urheiluseuraan. Itselläni on kokemusta sekä yksilö- että joukkuelajeista, omassa tapauksessani yksilönä olemisesta, sekä yhteisöön kuulumisesta.

Ensimmäisiä harrastuksiani olivat siis heti tiikerikerhon jälkeen alkanut lentopallo ja koska minulla sattuu olemaan isoveli, jonka räpylät vetivät enemmän uimahallin suuntaan jätti äiti minutkin sinne suorittamaan ankkamerkkejä. Lentopallossa alkuaikoina tunsin itseni usein yksilöksi muiden joukossa, mutta myöhemmin tunsin kuuluvani johonkin...joukkueeseen. Uintia minun on edelleenkin todella vaikea mieltää yksilölajiksi, sillä ilmeisesti ohjaajat ja valmentajat siellä tekivät kohdallani kaiken onnistuneesti, tarkoituksella tai ei, mutta minulla on sieltä vain positiivisia kokemuksia (jos ei huomioida niitä kisoja, joissa tulin lähes aina hylätyksi)!

Yksilölajeissakin siis kuulutaan jonkinlaiseen yhteisöön ja jos sitä tunnetta ei ole, on urheilija oman kokemukseni mukaan hukassa eikä parasta voi saada itsestään irti. Ainakin itselläni on tarve tietää, ketä kuuluu tähän yhteisöön, toki siinä on omat hankaluutensa, sillä yksilölajien parissa ollaan kuitenkin enemmän yksilöitä kuin joukkue, mutta jonkinlainen yhteys näiden kaikkien yhteisöön kuuluvien ihmisten välillä on. Oma kokemus löytyy myös tällaisesta epäselvästä tilanteesta.

Pelistä ei tule mitään, jos joukkueessa kaikki pelaavat yksilöinä ja jokaisella on oma tavoite ja tavoitteen saavuttamisen ja yksilön välillä ja ympärilllä ei nähdä muita.


Nämä ajatukset syntyivät, kun huomasin löytäneeni tien jälleen laumaan, eli yhteisöön, johon tunnen kuuluvani. :)




-Sohvi

Anna anteeksi

Viimeviikolla olin tilanteessa, jossa minulta kysyttiin, että milloin olen vihainen. Piti hetki miettiä, sillä ei tullut mieleen ainuttakaan tilannetta lähiajoilta, jolloin olisin tuntenut vihaa. Jotain piti vastata, joten sanoin, että silloin, jos joku varastaa minulta jotain tai riistää minulta jotain, joka minulle kuuluu.

Vuodessa olen ottanut isoja askelia elämän suossa. Nyt kävelen jo pitkospuilla, tai ainakin luulen niin. Vuodessa olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, mikä taas on johtanut siihen, että ymmärrän muita ihmisiä paremmin tai ainakin ymmärrän, miksi he toimivat kuten toimivat. Sitten onkin ollut helppo antaa anteeksi. Elämä on käynyt kepeämmäksi.

Tuntuu niin väärältä olla vihainen ihmiselle, joka tuntuu olevan eksyksissä itsestään ja toimii siksi tavalla, joka ei ole tilanteeseen paras mahdollinen. Toisaalta ei tällaista ihmistä voi oikein auttaakaan, sillä jokaisen on itse kohdattava pelkonsa ja tuskansa. Näiden asioiden kohtaaminen vaatii aikansa ja tietyn määrän voimaa ihmiseltä. Seurauksena on heikkoja hetkiä, mutta lopputuloksena iloisempia ja kevyempiä päiviä. En osaa enää olla edes vihainen itselleni, sillä minä olen minä ja minä saan tuntea mitä tunnen, tilanteesta riippumatta.

Varoituksen sanat: Jos joku olisi vuosi sitten tuonut tällaisen tekstin eteeni, en olisi ymmärtänyt siitä puoliakaan, en siis juuri mitään, enkä olisi uskonut, että vuoden päästä minä olen näiden sanojen takana. "Mene itseesi", on lause, jota olen elämäni aikana kuullut vain vihaisella äänensävyllä sanottavan ja olen yhdistänyt tuon lauseen negatiivisiin kokemuksiin. Lauseen kuultuani olen sitä yrittänyt toteuttaa, mutta kun se ei toimi niin. Matkalle omaan sisimpään lähdetään silloin, kun on sen aika, eikä kukaan voi toista siihen pakottaa. Etkä sinäkään voi itseäsi siihen pakottaa. Siihen tarvitaan, jokin tilanne, joka saa sinut pysähtymään, siitä se matka alkaa.

<3

-Sohvi

Kateus

Ajoittain tulee vietettyä aikaa syystä tai toisesta, pakosta tai vapaaehtoisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuvat olevan kateellisia minulle tai muille. Kun asiaa pohtii tarkemmin, on kuvio hyvin mielenkiintoinen.

Kateelliset ihmiset tuntuvat olevan ainakin sanojensa mukaan hyvin itsevarmoja ja heillä on kaikki hyvin, lisäksi he ovat aina oikeassa. Tällaisilla ihmisillä tuntuu myös olevan halu hallita kaikkea niin omassa kuin välillä muidenkin elämässä. Kutsutaampa heitä vaikka naamiomiehiksi.

Sitten on sellaisia kuin minä, jotka tuntevat heikkoutensa ja näyttävät tunteensa. Sellaisia, jotka kulkevat ikään kuin paljasjaloin ilman naamiota. Miksi naamiomiehet ovat kateellisia, kun voisivat itse riisua naamionsa?

Oma vastaukseni tähän on pelko. Ilman naamiota on alituisesti alttiina maailman pahuudelle, joka pahimmat puolet näyttäessään tekee pahaa jälkeä. Naamiomiehet näkevät kaiken uhkana. Mutta kun maailmassa on niin paljon hyvääkin. Ja pahakin voi lopulta osoittautua hyväksi, niin se useimmiten tekeekin.

Riskejä pitää ottaa!


-Sohvi

Elämä hymyilee

Meinasin aloittaa tämän tekstin kirjoittamalla, etten ole tehnyt tänään mitään. Mutta olenhan minä, levännyt. Alla 15 tuntia unta, aamupala ja puoliksi neulottu sukka. Kaikesta tästä huolimatta ja kaiken tämän johdosta päivä tuntuu erinomaiselta. Olen oman elämäni kuningas, kuningatar, johtaja ja...minulla on pallo hallussa!

Elämä on taas mennyt omaan suuntaansa ja minä sen mukana. Uudet tuulet puhaltavat vanhasta tutusta suunnasta, mutta kaikki on yhtä jännittävää kuin aina ennenkin. Elämä hymyilee minulle ja minä hymyilen takaisin.

Seuraavaan biisiin kiteytyy hyvin minun päivän tuntemukset. Ja koska päivä ei ole vielä lopussaan, sisältyy siihen muutakin kuin unta, syömistä ja sukan neulomista. Aika solmia kengännauhat ja lähteä kehittämään itseään! 

Work hard, play hard!

<3

- Sohvi

Kiireettömyys

Kiireettömyydessä mieli rauhoittuu ja sielu lepää. Itse olen nyt lomalla ja huomasin, että kalenterikin on jäänyt omille teilleen. Turha siis uhrata asialle sen enempää aikaa. Eihän lomalla kalenteria tarvita. Toisaalta, joskushan  se lomakin loppuu.

Kun ei ole kiirettä, päivät tuntuvat pidemmiltä. Tällä hetkellä en ymmärrä niitä, jotka loman loputtua sanovat, että loma oli liian lyhyt. Olen laskujeni mukaan ollut nyt lomalla 5 päivää ja tuntuu kyllä paljon pidemmälle ajalle!

Jos elää päivä kerrallaan on ajanjakso yksi päivä. Yhteen päivään mahtuu kuitenkin monta hetkeä, joten on parempi elää hetkessä. Niin minä teen ja ystäväni neuvoa kuunnellen kuvittelen, että loma ei lopu koskaan! :)

Nauttikaa lomistanne!


<3


-Sohvi

Ajatusten hautausmaa

Vaikeat ajat ovat takanapäin ja nyt olen oikealla  raiteella menossa oikeaan suuntaan. Oikestaan olen ollut jo pidemmän aikaa. Tästä aiheesta haluan kuitenkin nyt kirjoittaa, sillä olen jälleen oivaltanut jotakin uutta.

Vaikeuksien piti tulla elämääni juuri silloin kun tulivat, ja olen varma, että niitä on tulossa vielä tulevaisuudessakin. Niiltä ei voi välttyä, niillä on tarkoituksensa. Tarkoitus on saada meidät huomaamaan, että olemme matkalla väärään suuntaan.

Täytyy löytää keino, jolla vaikeudet saa selätettyä. Usein on niin, että vaikeudet ovat asioden päättymistä tai menemistä pieleen tavalla tai toisella. En ole kuitenkaan väärässä sen suhteen, että kun jokin asia päättyy niin toinen alkaa. Omalla kohdallani tapahtui juuri näin, ja on tapahtunut useammankin kerran.

Mielelle ei tee hyvää se, että vanhoja asioita nostetaan esiin. Mikä on kerran ajatusten hautausmaalle haudattu, tulisi antaa siellä rauhassa levätä. Ja niin ne saavatkin levätä, jos ne on kerran haudattu. Mutta jos jättää ajatuksensa villinä laukkaamaan ympäriinsä, ei siitä seuraa muuta kuin vihaa, raivoa ja ikävyyksiä.

Jokaisella on oma tapansa päästä vaikeuksien yli. Tilanteesta riippuen saattaa auttaa erilaiset asiat. Itse olen huomannut, että päiväkirjani lötyy usein pöydältä, lattialta tai tyynyni vierestä silloin, kun mieli on maassa. Myös puhelin on kovemmalla käytöllä vastaavissa tilanteissa. Kuitenkin tarvitsen myös paljon omaa aikaa ja rauhaa, jotta saan pääni selvitettyä.

Nyt tekisi mielenkiinnosta katsoa, koska viimeksi kirjoitin päiväkirjaani. Olen kuitenkin melko kaukana päiväkirjastani ja en pääse asiaa nyt tarkistamaan. Päiväkirjan-nimen voisin kyllä muuttaa murhekirjaksi, sillä se kuvaisi sen tehtävää paljon paremmin.



-Sohvi

Rakkaus

"Vain ihminen, joka on vakuuttunut omasta arvostaan, uskaltaa kohdata keskeneräisyytensä. Kyse on itseen kohdistuvasta rakkaudesta, sillä kun rakastaa itseään, hyväksyy keskeneräisyytensä ja heikkoutensa. Kun ihminen tietää olevansa rakastettu ja arvokas, hänen ei tarvitse osoittautua täydelliseksi. Hän on arvokas siksi, että hän on olemassa. Se riittää."

"Kun on saanut kokea muiden osoittamaa rakkautta, huomaa vähitellen, että rakkaus on myös itsessä; se on syvällä ihmisen keskuksessa, siellä missä on hänen todellinen identiteettinsä, sisäinen lapsensa. Se on ollut siellä koko ajan, odottanut ja odottanut. Odottanut sitä, että ihminen lähtee sisäiselle matkalle kohti oman olemuksensa ydintä."

-Tommy Hellsten, Ajan takaa

Ja sitten omien sanojeni mukaan: Elämästä täydellistä tekee sen epätäydellisyys. Ja kuitenkin tässä ollaan, päivästä toiseen. Hymyillään, vaikka neljän minuutin työmatkan aikana kastuinkin läpimäräksi. Harmittaa, että oli sateenpitävä takki päällä. Haluaisin kastua kunnolla kesäsateessa. 

Tuntuu siltä, että olen vihdoinkin "saavuttanut" elämässäni yhden suurimmista haaveistani. Tämä tosin on tilanne, joka ei millään voi pysyä tällaisena ikuisuuksiin, koska itse en voi kaikkeen vaikuttaa. Minulla on lähipiirissäni todella monta hyvää tyyppiä! Ja minä olen siitä ikionnellinen! Minun elämääni on helpottanut se, kun olen pahoina päivinä voinut suoraan kertoa asioita näille ihmisille (ja teitä on monta!!!). Enkä halua unohtaa hyviä päiviä. Niitä on yleensä enemmän kuin huonoja. Tarkemmin ajateltuna elämässäni on enemminkin huonoja hetkiä eikä huonoja päiviä. Joku joskus sanoikin, että pahana päivänäkin alan jossain vaiheessa hymyilemään. 

Kaiken alku on kotona, jossa minua on rakastettu, ja jossa rakastetaan edelleen. Moneen kertaan ollaan muistutettu, että minä kelpaan tällaisena. Siksi en ala muiltakaan vaatimaan enempää, kuin he ovat. Kaikissa on omat "vikansa" ja se luo vain särmää!

Olette tärkeitä! <3



-Sohvi

Mielikuvituskateus

Jokainen päivä olen päivän vanhempi kuin edellisenä päivänä. Jos saisin valita jonkun iän, missä pitäisi elää koko elämä, haluaisin olla 5-vuotias. Elämä olisi yhtä lomaa, ilman vastuuta juuri mistään ja mielikuvitus suunnattoman laaja. Tekemistä keksisi kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Onhan siinä toki haittapuolensa. Tuossa iässä ei ehkä ole vielä oppinut, että teetä ei kannata juoda pillillä, eikä kieltä laittaa pakkasella tiekylttiin, vaikka naapurin pojat kuinka yllyttäisivät. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada.(Tämä ei tunnu kyllä koskaan muuttuvan.) Olisi täysin toisten ihmisten armoilla, valintoja ei voisi tehdä kuten aikuiset, eikä kukaan tulisi kysymään, mitä haluaisin syödä, koska luultavasti vastaus olisi pelkkää karkkia, keksiä, ja jäätelöä. Olisi parempi olla kysymättä, mikäli raivonpuuskilta haluttaisiin välttyä. Huijaamista!

Mutta mielikuvituksen minä haluaisin. Tai jonkun pillerin, jonka vain pistelisin suuhuni ja yks kaks maailma avautuisi edessäni aivan toisenlaisena. Mielikuvituspilleri!

Kynsin hampain aion pitää kiinni siitä 5-vuotiaasta, joka minun pääni sisällä vielä haahuilee. Onneksi haahuilee. Olisi tylsistyttävää painella menemään täällä kuin aikuinen, ilman  pitkää katsetta taivaalle, puihin tai mihinkään tavanomaiseen, missä saattaa kuitenkin olla vaikka mitä jännittävää!

-Sohvi

Kantapään kautta

Nyt on paljastettava edellisen kirjoitukseni inspiraation lähde:

Sattumalta menin aikani kuluksi Helsingin rautatieaseman Pocket Shop:iin ja silmiini sattui useampi kirja, joka herätti mielenkiintoni. Luotin vaistooni ja valitsin tämän. Minä, joka en edes pidä kirjojen lukemisesta...luin tämän erittäin nopeasti.

Kirjassa on siis suomalaiseten henkilöiden kertomia tarinoita heidän epäonnisumisistaan. Mieleenpainuvimmat tarinankertojat olivat mielestäni Anssi Kela, Eva Wahlström ja Marko Parkkinen.

Kirjassa suhtaudutaan epäonnistumisiin positiivisesti. Jokainen kirjassa tarinansa kertova henkilö on oppinut paljon itsestää ja elämästä epäonnistumisten kautta. Kirjassa myös puhutaan siitä, kuinka media ja muut ihmiset näkevät tilanteet negatiivisina epäonnistumisina ja henkilöt tulevat leimatuiksi yhdestä epäonnistumisesta. Meillä olisi jotakin opittavaa tästä!



Tässä ote Eva Wahlströmin tarinasta:

"Amatöörinä hävisin voittamattomalle turkkilaiselle turnauksessa Norjassa. Kun tulin takaisin Suomeen, laskin säästöni, marssin matkatoimistoon ja lensin seuraavalla viikolla turnaukseen Istanbuliin yksin ilman joukkuetta ja valmentajaa. Hävisin samalle turkkilaiselle ja matkustin seruraavaan maahan, jossa hänet oli mahdollista kohdata.

Kun olin hävinnyt hänelle neljä kertaa ja joka kerta oppinut jotain uutta, Venäjällä voitin hänet vihdoin.

Se ei ollut edes tärkeä turnaus, mutta minulle se oli oma pieni maailmanmestaruuskisa."


Lisäksi kirjassa on pohdittu hieman syvällisemmin epäonnistumista ja se sisältää lyhyiä pätkiä maailmanlaajuisesti tunnettujen henkilöiden elämistä, mukana mm ikuinen suosikkini Albert Einstein!



Mukavia lukuhetkiä! ;)




-Sohvi

Viisauksia epäonnistumisesta

Epäonnistuminen mielletään meillä yleensä suureksi virheeksi, joka aiheuttaa häpeää ja sen jälkeen luotto epäonnistujaan on mennyt. Mutta mitä epäonnistuminen vaatii? Vastaus: YRITTÄMISTÄ! Jos ei yritä, ei voi epäonnistua. Meitä kyllä kovasti kannustetaan yrittämään kaikkia asioita, mutta epäonnistumisesta, mahdollisuudesta siihen tai sen jälkeisestä tilanteesta ei puhuta. Sanotaan vain, että kun yrittää niin on mahdollisuus saavutta sitä ja tätä ja päästä näin pitkälle. Niin, mutta on myös mahdollisuus epäonnistua! (Ja silti päästä pitkälle, jopa pidemmälle kuin ilman epäonnistumisia.)

Epäonnistujasta puhutaan. Jokaisella on oma mielipiteensä siitä, mikä meni väärin ja miten olisi pitänyt toimia. Asiaa on helppo ruotia jälkikäteen, mutta kukaan ei aseta itseään epäonnistujan saappaisiin menneisyydessä, eikä nykyhetkessä. Epäonnistuja on yksin epäonnistumisensa kanssa. Onnistuja puolestaan on muiden silmissä Hannu Hanhi, jolla kaikki palapelin palaset vain loksahtivat paikalleen... Kateutta!

En ole kuullut usein puhuttavan samaan aikaan positiivisessa mielessä epäonnistumisesta ja oppimisesta, vaikka nuo kaksi asiaa kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä. On vain kysymys siitä, kuka ymmärtää vai ymmärtääkö kukaan, mitä omalle kohdalle sattuneesta epäonnistumisesta voisi oppia. Ainahan epäonnistuminen harmittaa ja on vaikeaa ajatella sillä hetkellä positiivisesti. Kun mieli rauhoittuu, on hyvä alkaa pohtimaan tapahtunutta tarkemmin ilman tunnepuuskia. Puhumalla ja kirjoittamalla ajatukset selkenevät ja epäonnistumisesta opitut asiat pulpahtavat esiin.

Omalla kohdallani epäonnistumiseni on hyväksytty osana elämääni, sillä tapahtuuhan niitä muillekin. Tärkeintä on, että hyväksyn tapahtuneet itse ja opin niistä. Läheiseni ovat kuitenkin aina hyväksyneet minut tällaisena. Mummoni kysyi minulta eilen, että montako rautaa minulla on tällä hetkellä tulessa. Ehkä tämä kertoo siitä, että olen kokeillut asioita ja tulen kokeilemaan. On myös varmaa, että tulen epäonnistumaan. Mutta samalla saan arvokkaita kokemuksia ja saan olla onnellinen! Minä en pelkää, sillä kukaan ei voi tulevaisuuttani ennustaa.




-Sohvi

Kohti uusia seikkailuja!

Ajauduin tänään aamulla erästä biisiä etsiessäni blogiin nimeltä Expat Yourself! , josta löytyi monta mielenkiintoista postausta. Tämä taas sai minut kertomaan löydöksestäni työkaverille, jonka kanssa jutellessa fiilistelin vielä mennyttä syksyä. Keskustelussa totesin, että nälkä jäi, kohta on taas lähdön aika ja kohti uusia seikkailuja.

Nyt, kun vielä muistutankin Pikku Myytä, niin voitte vain kuvitella minun sanovan: "Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä"! Sitä paitsi kaikella on tarkoituksensa ja kaikki vieläpä loppuu aikanaan. Mikään ei ole ikuista. Siksi täytyy elää hetkessä!

Minulla on tapana aina suunnitella paljon asioita etukäteen ja olen ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät tunnu käyttävän aikaa laisinkaan suunnitteluun. Kun nyt olen edelleenkin hieman syksyn muistoissa, niin sinne kauas minä lähdin ilman mitään suunnitelmaa. Ja kaikki meni täydellisesti avoautokyyti mukaan lukien ;) Matka oli täydellinen, ehkä juuri siksi, että kaikki oli uutta, en tiennyt mitä oli tulossa ja EN VOINUT SUUNNITELLA. Ilmeisesti olisi taas aika heittäytyä elämään ja antaa intuition johdattaa...

Intuitio tällä hetkellä on se, että jotakin jännää tulee tapahtumaan. Mun sisällä tuntuu hyvältä, hymyilyttää ja jännittää!

<3


-Sohvi

Muutto ja muistot

Muuttoon on 25 päivää ja siitä päästäänkin lopputulokseen, että se sama muutto, joka alkoi tammikuun alussa on kesken edelleen, sillä en varsinaisesti koskaan muuttanut nykyiseen asuntooni. Siitä kertovat pahvilaatikot, joista osa on täynnä edelleen. Lisäksi en ole heittänyt ainuttakaan pahvilaatiokkoa roskiin, vaan samoihin laatikoihin pakkaan tavarani tälläkin kertaa. Hullua, että jotkut tavaroistani ovat olleet jo vuoden pahvilaatikoissa, käyttöä ei ole siis paljoa ollut.

Muuttaminen alkaa jo vähän kyllästyttää (toki siinä on aina oma pieni viehätyksensä), mutta silti inhoan vitriinin kantamista. Siksi kai mielessäni pyörii yksi maailman typerimmistä ajatuksista, joka minun kieltämättä tekisi mieli toteuttaa vielä joskus, ehkä pian. Olisi jännittävää hankkiutua eroon kaikesta turhasta tavarasta, joka ympärillä pyörii. Matkalaukku, reppu ja koska olen nainen, niin käsilaukku täyteen tärkeimpiä tavaroita ja matkaan!

Tekisi hyvää luopua olevinaan tärkeistä tavaroista, joutuisi oikeasti miettimään, että mikä on niin tärkeä, ettei siitä halua luopua. Jotkut tavarat tietenkin tuovat mieleen muistoja, mutta eivät ne muistot loppujen lopuksi kuitenkaan ole niissä tavaroissa, päässä ne ovat.




-Sohvi

Havahtumisen hetkiä

Vajaa viikko sitten mietin , että missä mun pitäisi sillä hetkellä olla. Tulin siihen tulokseen, ettei missään muualla, kuin siinä ja sillä hetkellä. Ja nyt tässä. 

Valoa näkyy tunnelin päässä muutenkin. Olen huomannut selvinneeni tästäkin talvesta. Toiset on luotuja kulkemaan. Tämän tytön kaupunki vaihtuu jälleen noin kuukauden päästä, ja sitä on odotettu. Muutamat tanssit jo tanssittuna.

Olen myös oppinut hyväksymään sen, etten kuulu mihinkään muottiin, vaan minä olen minä. En osaa mitään täydellisesti (muuta kuin olla oma itseni) ja osaan tehdä vähän kaikkea, mitä en koskaan ole kokenut heikkoudeksi. Minun ei kuuluu jatkaa elämääni virtaviivaisesti yhden asian johdattelemana, vaan minun polullani poukkoillaan oikealta vasemmalle ja tehdään u-käännöksiä. Elämästä pitää saada kaikki irti ja minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että kaikki, mistä ajattelen "pitäisikö minun kokeilla", on kokeilemisen arvoista, enhän muuten edes ajattelisi, että pitäisikö! 

Uskon myös siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Siispä täytyy hyväksyä ne asiat, jotka elämässä ovat tapahtuneet tai jääneet tapahtumatta ja elää niiden mukaan. 

<3

-Sohvi

Elämän pelikortit

Kateus on kai normaali piirre ihmisessä. Se on kuitenkin ihmisestä riippuvaista, kuinka pitkälle homma viedään. Pieni kadehtiminen on ymmärrettävää ja sallittua. Ei kuitenkaan sovi tehdä tyhmyyksiä tai käyttäytyä miten sattuu. Kadehtiminen on osittain laiskuutta ja sitä, ettei osaa nähdä niitä asioita ja mahdollisuuksia, joita omassa elämässä on.

Toisen ihmisen elämästähän näkee yleensä vain ne parhaat palat, jotka jokainen valintansa mukaan tuo julki. Oma elämä saattaa tuntua merkityksettömältä p****lta, kun ei tulekaan ajatelleeksi, että toisen elämäänkin mahtuu niitä heikkoja hetkiä. Kenenkään muun elämää ei pysty tietämään ja tuntemaan niin tarkasti kuin omansa. Turha siis havitella toisen pelikortteja, kun ei tiedä, mitä sieltä olisi tulossa. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen ihminen on voittonsa eteen uhrannut tai kuinka paljon hän on kärsinyt.

Jokaisessa elämäntilanteessa on pelaajalla käytössään tietyt kortit ja niillä on tultava toimeen. Toisinaan menee paremmin ja toisinaan huonommin. Olisiko elämässä mitään järkeä, jos kaikki menisi aina yhtä hyvin? Silloin jäisi moni asia elämästä oppimatta. Vastoinkäymiset ja surkeiden korttien kanssa pelaaminen opettavat. Joskus voi sattua kohdalle myös väärän pelin kortit.

Uuno-korteilla ei ole aina helpointa voittaa.






-Sohvi

Saavuttaminen

Eilen olin niin luovalla päällä ja ajatuksia pyöri päässä niin paljon, että piti äkkiä juosta hakemaan kynä ja paperia ja kirjoittaa ajatukset ylös. Keksin uuden blogiaiheen, saavuttamisen.

Sana saavuttaminen tai saavutus särähtävät korvaan. Jos joku on saavuttanut jotakin, on se jotakin merkittävää. Ainakin se on merkityksellistä jollekin. Voi olla, että joku on omasta mielestään vain vähän yrittänyt tehdä jotakin, yrittänyt parhaansa tai sattumalta osallistunut johonkin, muttei omasta mielestään ole saavuttanut mitään. (Tämä ei tarkoita sitä, etteikö olisi saanut kiitosta, voittoa tms.) Jonkun toisen mielestä tuo tyyppi onkin voinut saavuttaa jotakin.

Kun jotakin saavuttaa, on sitä samaa asiaa (yleensä) tehty ja jauhettu pitkään, vuosia. Sen on oltava jotakin todella mukavaa ja kivaa tekemistä, josta sitten jossakin vaiheessa saa enemmän kuin on uskaltanut edes toivoa. Saavuttaminen on ainutkertaista, täysin samaa asiaa ei voi saavuttaa kahdesti tai useammin. Tunnetila on joka kerta ainutlaatuinen riippuen tilanteesta, ympäristöstä ja ihmisistä. Jokainen hetki elämästämme on erityinen!

Mitä haluan sanoa, on se, että täytyy keskittyä tekemiseen, sillä saavutuksista ei ikinä tiedä, ne voivat tuottaa myös negatiivisia seurauksia ,jos ei ole osannut ottaa kaikkea huomioon (kuten ei aina voikkaan). Elämä on täynnä yllätyksiä. Antaa niiden saavutusten tulla, jos ne ovat tullakseen.

Eilen törmäsin minulle uudenlaiseen ajatustapaan. On kuulemma jossakin joku norjalainen mental coach, joka on urheilijoilla ja ylipainoisilla ihmisillä käyttänyt seuraavanlaista menetelmää suoritusten ja terveellisen elämän saavuttamiseksi. Heidän on täytynyt ajatella olevansa siellä, missä haluavat esim. ylipainoinen ajatteli olevansa hoikempi ja terveempi, vakka olikin todellisuudessa aivan toisenlaisessa tilanteessa. Ylipainoinen alkoi ajatella,  mitä terveemmät ihmiset tekisivät ja söisivät (kun ajatteli olevansa jo sellainen)ja niin hän alkoi enemmän ja enemmän tehdä terveellisempiä ja oikeita valintoja. Ehkäpä tämä on ihan perus psykologiaa, mutta kas, kun en ole ennen törmännyt tällaiseen.

Itse olen ajatellut täysin päinvastaisesti, että en ole saavuttanut vielä sitä, mihin olen pyrkinyt ja lopulta olenkin ollut ikuisella taipaleellani täydellisyyteen. En osaa kuvailla, miltä minusta nyt tuntuu. Minua harmittaa, kun tajuan tällaisen asian vasta nyt. Ja miksi kukaan ei ole tullut korjaamaan ajatustapaani? Tai miksi en ole törmännyt tällaiseen aikaisemmin? Ympäristö, ihmiset ja minä.



Keskittykää siis tekemiseen ja nauttikaa siitä :)



~Sohvi

Suunnittele

...tai sitten älä. Joskus on syytä mennä suoraan vaiheeseen II, eli toteutukseen. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja koskaan ei tiedä, missä se loppu häämöttää, joten on turha haaveilla eläkepäivistä. Anteeksi vain, jos satuit haaveilemaan. Elämä täytyy elää niin, ettei jää jossiteltavaa. Ja asioita on tehtävä silloin, kun niihin kykenee. Hetkeäkään ei saisi ajatella, että "voi voi kun olisin niin halunnut, mutta kun... " Silloin, kun on tehnyt tai kokeillut asioita, joita on halunnut, voi ne myös saattaa päätökseen hyvillä mielin. Jossittelut on hyvä unohtaa myös tällaisissa tapauksissa ja ajetella asioita, joita käteen jäi.

Aikaa ja rahaa löytyy niihin asioihin, joita todella haluuaa. Kykyjä ei välttämättä löydy joka lähtöön, mutta ei kai tarvitsekkaan. Luovuudella pääsee jo aika pitkälle! Jokainen päivä pitäisi tehdä vain niitä asioita, joista tykkää, tai/ja tarpeen tullen löytää keinot ikävien asioiden torjumiseksi. Ja sanotaan myös, että odotus palkitaan, joten jos ei heti saa haluamaansa, niin täytyy jaksaa odottaa tai löytää toisia keinoja tai tehdä vain mahdollisimman paljon asian eteen (mitä ikinä tehtävissä onkaan) ja odottaa, että viimeisetkin palaset sujahtavat oikeille paikoilleen.

Omat ajatukseni ovat harhailleet kesässä...vähän liikaakin. Viikkoja olen laskenut, mutta päiviä on vielä liikaa laskettavaksi, ystäväni Sini ymmärtää asian. Ennen kesää on kuitenkin vielä paljon mielenkiintoista tapahtumassa ja paljon tekemistä. Kaikkea en osaa edes arvata. Neljä viikonloppua on vielä tässä kuussa jäljellä ja kolmelle niistä on hyvinkin mielenkiintoista ohjelmaa...täytyy siis vetää ajatukset pois kesästä. Ensin on kevät!





Ottakaa siis ohjat omiin käsiinne!




<3


-Sohvi

Dream Big

Itselläni on aina ollut unelmia, jotain mitä toivoa. Minulla niitä on ollut useita, ja niitä on tullut ja mennyt. Pienenä ne unelmat olivat tietenkin eriluokkaa kuin nykyään. Vai olivatko sittenkään? Ala-asteellahan jo unelmoin siitä, että muutan Italiaan. Unelma on säilynyt mielessäni vuodesta toiseen, yläasteella maa oli Kanada ja lukiossa Espanja. Nyt sillä ei ole enää niin väliä, täytyy vain odottaa hetki ja katsoa, mihin lopulta päädyn. Sitä ennen on kuitenkin vielä monta unelmaa, jotka on toteutettava ainakin osittain, jotkut kokonaan Suomessa.

Millaista olisi elämä ilman unelmia? Ehkä silloin eläisi enemmän hetkessä. Onkohan maailmassa ketään, kenellä ei ole yhtään unelmaa? Ainahan voi toivoa parempaa ja aina kysytään, mitä muuttaisit elämässäsi tai itsessäsi jos pystyisit. Miksi? Miksi ei voi muka koskaan olla täysin tyytyväinen? Olenkin sitä mieltä, että jokaisella on unelmia, ja kuuluukin olla. Tai voiko olla mahdollista, että joku on niin kiireinen, ettei ole aikaa unelmille? Tästä voisi tehdä tutkimuksen.


Aina on aikaa unelmille.


Tässä musiikkivideo, joka kannustaa unelmoimaan. Itse kuuntelen kyseistä kappaletta aina surun synkimpinä hetkinä tai muuten vain jos motivaatio ja inspiraatio kaikkeen on hukassa. Tällä hetkellä näin ei ole, vaan nimenomaan olen lähdössä viikonloppuna toteuttamaan unelmaani mukanani muistiinpanovälineet ja vesipullo!

Elämää aarrearkussa

Elämään olemme kaikki tulleet sattumalta juuri sellaisina kuin olemme. Mitään sen kummempaa tarkoitusta meillä kenelläkään ei ole. Ei ole ennalta päätetty, kenestä tulee mitäkin. Tai vaikka olisikin, ei tie ole välttämättä suoraa moottoritietä koko matkalta, jos on ollenkaan. Ja miksi pitäisi olla "jotakin"? Kukaan ei saisi sanoa, ettei ole mitään. Me ollaan kaikki, jos ei muuta, niin samanarvoisia ihmisiä.

Voisiko homman kääntää päälaelleen? Miksi täytyy kysyä, mitä minä olen maailmalle, kun voisi kysyä, mitä maailma on minulle? Tuntuu varmaan helpommalta se, että voisi itse tähdätä olemaan jotakin, mitä ei ole, kuin ajatella hetki ja löytää merkityksellisiä asioita, jotka ovat jo olemassa. Ihmisellä on taipumus toivoa aina parempaa, ja olla tyytymätön sen hetkiseen tilanteeseen.

Omalla kohdallani moni asia on vain tapahtunut ja olen vähän sattumalta joutunut erinäköisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut sattumaa. Kaikenkaikkiaan paljon on tapahtunut ja asiat ovat sujuneet melkoisen mallikkaasti. Ainakin olen selvinnyt.

Mitä maailma on minulle? Maailma on minulle aarrearkku, joka ei kuitenkaan ole aivan täynnä kultaa, mutta on siellä sitäkin. Se on niin suuri, etten tiedä, mitä kaikkea se pitää sisällään. Salaisuuksia. Enkä tule koskaan näkemään kaikkea, mutta haluan kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon. En tiedä mitä etsin, mutta haluan löytää. Tahdon saada lisää kokemuksia ja muistoja.





Sohvi

Maailma on pölyä

Kysymällä oppii ja tyhmiä kysymyksiä ei ole. Nämä ovat jokaisen tuntemia lausahduksia, tai ainakin näitä kuulee hyvin usein käytettävän. Pakko niiden on siis olla totta.

Itse kyselen paljon. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät sen varsin hyvin. Ehkä jopa muistavat sen, mistä otsikko tulee... Kysyminen on tapa oppia. Opettaja ei ehkä osaa suoraan antaa opetettavalle kaikkea hänen haluamaansa tietoa. Tai opetettavalle voi tulla mieleen lisäkysymyksiä. Onkin suunnattoman typerää tällaisessa tilanteessa vain pitää suu kiinni. Jos on samassa tilassa itseään osaavamman henkilön kanssa, niin silloinhan tulisi ottaa kaikki hyödyllinen irti tästä. Kehotetaanhan koulussakin esittämään kysymyksiä vieraille, jotka tulevat asiaansa esittämään ja kertomaan.

Kysyminen on myös tapa aloittaa keskustelu. Varmaankin se yleisin tapa. Äidiltä nyt ei joka kerta tarvitse kysyä aluksi, että miten menee, vaan voi mennä suoraan asiaan, sillä mitä luultavimmin olin soittanut hänelle edellisen puhelun korkeintaan 24 tuntia sitten. Yleensä keskustelut ystävien ja sukulaisten kanssa aloitetaan kuitenkin jonkinlaisella kysymyksellä, automaattisesti. Siitä on helppo lähteä liikkeelle.

Kysymällä osoittaa tahtomattaankin arvostusta ja kiinnostusta. Eihän kukaan kysyisi, jos tietäisi jo vastauksen tai toisen mielipiteen. Itse olen ainakin iloinen, jos minulta kysytään jotain. Se on merkki siitä, että minä tiedän jotain, mitä kysyjä ei tiedä ja minulla on merkitystä (tai ainakin vastauksellani, ehkä). Oli kyse sitten mielipiteistä, neuvoista tai mistä vain. Ja olenhan itsekin sen tiedon joskus jostakin oppinut, niin miksi sitä en kertoisi.(Jos siis osaan vastata ja tiedän.) Tietoa voisi kuvata rahalla, joka on pankissa. Sinä itse olet se pankki. Ahneuksissaan rahaa kerää ja kerää, muttei ikinä käytä mihinkään. Voittaako siinä yhtään mitään?

Lähivuosina fysiikan tunnilla puhuttiin pölystä. Siis siitä, että sitä on kaikkialla ja tulee kaikkialta. Itse esitin sitten kysymykseni viisaalle opettajalle, se kuului näin: "Onko tämä koko maailma sitten pölyä?". "Tavallaan", oli opettajan vastaus. Parempi siis ajatella kuten Piisamirotta, eli kaikki on yhdentekevää ja ettei siivoaminen mitään auta.





"Tärkein asia on olla lopettamatta kyselemistä"
-Albert Einstein






-Sohvi

Missä on perhe, siellä on koti

Muistelen aikaa, jolloin Ystäväni-kirjoissa kyseltiin, kuka on paras ystävä. Tietenkin se, jonka kirjaan oli kirjoittamassa. Siihen aikaan se paras ystävä saattoi vaihtua päivittäin tai joillakin varmaan useaan kertaan päivän aikana. Nykyään en halua luokitella ystäviä tai nostaa ketään yli muiden, kaikki ovat minulle yhtä arvokkaita. Toki minunkin, vielä kovin lyhyen elämäni aikana, on ystäviä tullut ja mennyt, mutta myös palannut.

Ikuisesti muistan sen, kun ennen kuudetta luokkaa ala-asteella kesäloman viimeisenä päivänä soitin silloiselle parhaalle kaverilleni ja kysyin, että mennäänkö huomenna yhdessä kouluun. Puhelusta en muista muuta kuin sen ettei hän tulekkaan enää kouluun, ei samaan kouluun kuin ennen, he muuttavat Mikkeliin. Tässä vaiheessa maailmani murskaantui ja mietin, että miten mä nyt pärjään ja kenen kanssa mä nyt sit oon. Se päivä tuntui maailmanlopulta ja oli siinä varmaan äidilläkin ihmettelemistä kun ennen kauppareissua kaikki oli hyvin ja kun he sieltä palasivat oli kotona odottamassa surun murtama tytär. Sitä en tiedä muistaako äiti tätä tapahtumaa, mutta itse en tule koskaan unohtamaana, en tuota päivää enkä ystävää. Ilokseni voin todeta, ettei maailma kuitenkaan loppunut siihen ja ollaan ystäviä edelleen vaikka ollaankin usein monien satojen kilometrien, ajoittain jopa tuhansien kilometrien päässä toisistamme.

Olen ollut monessa mukana ja siksipä ystäviä on nyt ympäri Suomen ja maailman. Jotain maailmassani on muttunut ja ystävät ovat nousseet tärkeämpään rooliin viimeaikoina. Ehkäpä olen löytänyt elämääni niin paljon hyviä ystäviä, että elämä heidän seurassaan tuntuu turvalliselta. Näin voin todeta ainakin Amerikan matkani jälkeen, jossa meillä oli hyvä ryhmä, jota voisi paremminkin kutsua perheeksi. Ja perhe on tai sen tulisi olla tuen ja turvallisuuden tyyssija. Turvallinen olo siellä olikin, siitä huolimatta, että maassa ja maailmassa tapahtui ikäviä asioita ja jopa asuntolamme viereisessä puistossa opiskelija ryöstettiin aseella uhaten.

Missä on perhe siellä on koti. Minulla on oma "kotini" eli asuntoni, jota kutsun vaatimattomasti asunnoksi, se on sen nimi. Mutta missä koti? Miten mä nyt pärjään? Ja kenen kanssa mä nyt sit oon?



~Pohjalla on tukeva seisoa~



-Sohvi

"Mitä sä sit oikeasti haluat elämässäsi ja tulevaisuudessa tehdä?"

Ajatus uuden blogin aloittamisesta on myllertänyt mielessä ja kun eräs ystävänikin jo mainitsi, että olisi kiva lukea mitä mulle kuuluu, vaikka nyt ollaankin samassa maassa. Tästä tämä taas lähtee, nyt en tule kirjoittamaan seikkailuistani maailmalla... tai ehkä...



Eilen puhelin mielenkiintoisen ja mieleenpainuvan keskustelun ystäväni kanssa, joka soitti minulle ja kysyi vähäisen osanottajamäärän vuoksi peruuttamistani tupareista. Ystäväni melko vaativasti pyysi, että olisko tuparit kuitenkin, jos hän poikaystävänsä kanssa pääsisi paikalle. Ei niitä ole, eikä niitä tule, mutta mielelläni majoittaisin ystäväni ja hänen poikaystävänsä luokseni ja leipoisin kinkkupiirakan jonakin toisena ajankohtana. Siitä kaikki lähti liikkeelle ja lopulta päädyimme tilanteeseen, jossa ystäväni esitti kysymyksen suunnilleen näin:

 "Mitä sä sit oikeasti haluat elämässäsi ja tulevaisuudessa tehdä"?

 Edelleenkin mietin, että miksi ystäväni mielestäni yhtäkkiä esitti tuollaisen kysymyksen. Osasin vastata siihen samoilla sanoilla, joita olen 10-vuotiaasta asti toistanut...eli muutan joskus ulkomaille ja kirjoitan jossain vaihessa kirjan jostakin vielä itselleni pimennossa olevasta aiheesta.

Tämän jälkeen ystäväni kertoi minulle "elämänohjeen", jota aina itsekin toistan kaikille, mutta muistanko sitä itse toteuttaa? Eli täytyy olla maali, johon tähdätä ja toimia elämässä aina sen mukaan ja tehdä vain asioita, joista tykkää. Yksinkertaista, vai onko sittenkään? Vaikka elämässä itse toimisi niin kuin parhaaksi tavoitteidensa kannalta näkee, on elämä kuitenkin kokonaisuus, jossa minä (ja sinä) ollaan vain yksi osa ja muut asiat ja ihmiset toimivat kukin tavallaan. Emme voi siis yksin vaikuttaa elämämme kulkuun päivän jokaisena hetkenä.

Kumisaappaassasi saattaa olla reikä ja sukka voi kastua, vaikket siihen päivässäsi tähdännytkään.


<3

-Sohvi