Elämää aarrearkussa

Elämään olemme kaikki tulleet sattumalta juuri sellaisina kuin olemme. Mitään sen kummempaa tarkoitusta meillä kenelläkään ei ole. Ei ole ennalta päätetty, kenestä tulee mitäkin. Tai vaikka olisikin, ei tie ole välttämättä suoraa moottoritietä koko matkalta, jos on ollenkaan. Ja miksi pitäisi olla "jotakin"? Kukaan ei saisi sanoa, ettei ole mitään. Me ollaan kaikki, jos ei muuta, niin samanarvoisia ihmisiä.

Voisiko homman kääntää päälaelleen? Miksi täytyy kysyä, mitä minä olen maailmalle, kun voisi kysyä, mitä maailma on minulle? Tuntuu varmaan helpommalta se, että voisi itse tähdätä olemaan jotakin, mitä ei ole, kuin ajatella hetki ja löytää merkityksellisiä asioita, jotka ovat jo olemassa. Ihmisellä on taipumus toivoa aina parempaa, ja olla tyytymätön sen hetkiseen tilanteeseen.

Omalla kohdallani moni asia on vain tapahtunut ja olen vähän sattumalta joutunut erinäköisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut sattumaa. Kaikenkaikkiaan paljon on tapahtunut ja asiat ovat sujuneet melkoisen mallikkaasti. Ainakin olen selvinnyt.

Mitä maailma on minulle? Maailma on minulle aarrearkku, joka ei kuitenkaan ole aivan täynnä kultaa, mutta on siellä sitäkin. Se on niin suuri, etten tiedä, mitä kaikkea se pitää sisällään. Salaisuuksia. Enkä tule koskaan näkemään kaikkea, mutta haluan kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon. En tiedä mitä etsin, mutta haluan löytää. Tahdon saada lisää kokemuksia ja muistoja.





Sohvi