Koin vielä tarpeelliseksi pohtia hieman tarkemmin minun burnouttiani tai uupumustani, millä nimellä sitä kukin haluaa kutsua. Lääkärin diagnoosia en siis missään vaiheessa saanut, tietenkin siitä syystä, etten ikinä mennyt lääkäriin. Minähän olin terve. En tiedä, voiko uupumusta luetella sairaudeksi ja mitä lääkettä siihen määrättäisiin. Ehkä vain lepoa.
Diagnoosin sain siis itse itseltäni näin muutama vuosi tapahtumien jälkeen ollessani jälleen täysissä voimissani. Nyt haluan miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä tai tapahtua toisin.
Tänä syksynä tehtiin koulussa eräs testi, mikä todisti sen että olen "complete finisher". Minä siis todella välitän lopputuloksesta. Asiat tulee hoitaa alusta loppuun vähintäänkin kohtalaisella menestyksellä. Minä pysyn aikataulussa ja teen sen mikä on ennalta määrätty. Ehkä nuo edellä mainitut seikat sai aikaan sen, että tosiaankin yritin hullunlailla suorittaa koulua, työtä ja enemmän tai vähemmän ammattimaista lentopallon pelaamista yhtäaikaa. Tiesin suunnilleen kuinka kauan kausi kestää ja milloinka koulun kesäloma alkaa. Alle vuosihan siinä oli jaksettavaa. Mutta se oli selvästi liikaa.
Itseni tuntien minun olisi pitänyt päästä lomalle. Päästä irti työpaikasta, koulusta ja lentopallosta. Edes vähäksi aikaa. Mutta sehän olisi ollut erittäin vaikeaa, sillä kaikkeen oli sitouduttu. Kaikista oli kirjoitettu joku sopimus, missä oli minun hieno nimikirjoitus muistuttamassa siitä, että Sohvi suorittaa. Niinhän minä sitten suoritin. Kohtalokkain seurauksin, upoten yhä syvemmälle suohon.
Lentopallosta pääsin irti vuosiksi, vaikka näin jälkikäteen en tiedä, halusinko sitä todella. Nuo vuodet meni hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa oman pääni sisällä. Olisi pitänyt reagoida ajoissa, jättää vaikka se kausi 2009-2010 kesken, jotta olisi jaksanut taas syksyllä 2010 aloittaa uuden kauden. Mutta tapahtunut mikä tapahtunu ja helpommin sanottu kuin tehty. Suorittajan ideologiaan ei sovi kesken jättäminen. Nytkin olen hyvin ylpeä siitä, etten ole jättänyt asioita kesken, mutta toisaalta olisin ehkä selvinnyt joistakin asioista helpommalla jos omaisin keskenjättämisen taidon.
Mitä tästä opimme ?
Lentopallossa lajina ei ole ollut mitään vikaa ja olen pitänyt siitä aina. Silloinkin kun toistin "en enää ikinä"-lausetta. Lentopalloa pelatessa olen yksinkertaisesti elementissäni.
Ei saa hamstrata liikaa tekemistä. Jos yrittää pelata lentopalloa täysipäiväisesti sekä myös opiskella täysipäiväisesti niin yhtälö on mahdoton. Varsinkin jos yrittää höystää tätä herkkua vielä pienellä määrällä työntekoa.
Täytyy reagoida ajoissa, eikä odottaa sitä hetkeä, kun romahtaa työpaikalla sukkahyllyjen välissä itkemään kykenemättä sanomaan sanakaan harjoittelusta vastaavan opettajan todetessa "sinä et näytä oikein hyvinvoivalta, minusta tuntuu, että sinun täytyy nyt mennä kotiin".
Lisäksi omaa elämää ja sen menoa pitäisi tarkkailla aktiivisesti. Jos aikaa kyseiseen aktiviteettiin ei ole niin sehän on luonnollista, ettei silloin pysy kärryillä omasta elämästään. Täytyy siis osata pysähtyä! Moottoritiekin päättyy joskus.
Oma kokemukseni toimii aasinsiltana hieman yleispätevämpään argumenttiin. Jos urheilee ja haluaa menestyä, täytyy silloin keskittyä itse asiaan. Kuten todettu, liiallinen suorittaminen johtaa uupumukseen. Elämä on täynnä valintoja ja joskus täytyy valita ammattimaisen urheilun ja opiskelun väliltä. Omasta mielestäni on täysi mahdottomuus suoriutua täydellisesti molemmista. Ottakaamme vielä huomioon se seikka, että urheilu ja opiskelu voivat molemmat johtaa ammattiin. Eihän kahden ammatin opiskelu ole edes hyödyllistä ainakaan samanaikaisesti ja onko se edes mahdollista, sillä käsitykseni mukaan opiskelija pystyy olemaan vain yhden koulun kirjoilla kerrallaan. Onkohan urheilumenestyksen salaisuus opiskelemattomuus ja opiskelumenestyksen/työelämämenestyksen salaisuus urheilemattomuus? Itse olen nyt jossain siinä välimaastossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti